Armeijan tehtävänä sanotaan olevan tehdä pojista
miehiä. Mikä toteutuukin, jos miehenä olo tarkoittaa vastuun ja vapaaehtoisten
hommien välttelyä ja kaiken siihen asti hankitun maalaisjärjen hylkäämistä. Jotakin
samaa on lastenkasvatuksessa. En ole varma, oppivatko lapset ylipäänsä vanhemmiltaan
mitään, mutta vanhemmat ainakin oppivat – eikä se ole aina kaunista katseltavaa.
Ennen kuin ihminen saa lapsia, voi hölmöillä ihan urakalla,
läpi opiskelujen ja osaksi työelämääkin. Vastuussa on vain itsestään, joten ihan sama.
Tämä kaikki muuttuu siinä silmänräpäyksessä, kun pariskunta
saa tietää olevansa raskaana. Alkaa silmitön valmistautuminen johonkin, jota ei
vain saa mokata. Johonkin, jonka periaatteessa pitäisi sujua ikiaikaisella
suvunjatkamis- ja perimävietillä, mutta jota ajassamme ei ole suotavaa hoitaa
jotenkin puolivillaisesti tai kuinka itsestä parhaalta tuntuu. Pitää tutkia
kirjallisuutta ja tuoteselosteita, vauvablogeja ja keskusteluryhmiä, (lähi-luomu-vähäsokeris-naftigluteenis-)ruokavalioita
ja vauvauintiryhmiä, muskareita ja syntymättömille vauvoille stimuloivimpia
säveltäjiä. Kuinka kasvattaa lapsesta positiivinen, itsenäinen mutta
sosiaalinen, luova mutta business-henkinen, poliittisesti korrekti mutta määrätietoinen,
sporttinen ja kulturelli yleismenestyjä. Teoriassa kaikki on nyt valmista.
Mutta sitten se lapsi syntyy, ja on ymmärtämättömässä
epäkiitollisuudessaan vaarassa pilata kaikki varalleen tehdyt hienot
strategiat. Mikä on vanhemmista merkillistä ja selittämätöntä: hehän tekevät
ihan kirjaimellisesti kaiken lapsensa eteen. Mutta samalla kuin vanhempien
mielestä lasten tulisi nähdä elämästä vain ne hyvät esimerkit, yrittävät he
kuitenkin jatkaa omaa elämäänsä – mitä lastenhoidolta jää – ehkä vähän väljemmillä
normeilla. Niinpä Täydelliset Esimerkkivanhemmat koittavat varjella
jälkikasvuaan pahoilta vaikutteilta ja epäterveellisiltä ateriatottumuksilta
esimerkiksi jemmaamalla itselleen kaapin perukoille nukkumahetkeä odottamaan
jättimäisiä sipsi- ja karkkipusseja, jotka ovat aiemmin päivällä muiden
ruokaostosten lomassa kotiin
salakuljettaneet – ettei heräisi turhia kysymyksiä ja mankunaa.
Vanhemmat oppivat tekemään salassa yhä omituisempia asioita,
jotka usein koskevat joko herkkuja, alkoholia, kiroilua, seksiä – tai näitä
kaikkia yhdessä. Vanhemmat tosin tietävät, että jos näitä kaikkia jotenkin
päätyisi tekemään yhtä aikaa, varmuudella juuri sillä hetkellä lapsi kurkkaisi
ovesta sisään. Vanhempiin on pinttynyt oikein tekemisen ja sanomisen pakkomielteinen
malli tuhansien ja tuhansien lapsenkirkkain silmin esitettyjen kysymysten ja
ihmetysten myötä. Vanhempi voi nähdä unia siitä, kuinka tupakoiden ja kiroillen
kävelee punaisia valoja päin, tönäisten ohikulkijaa. Ihan siitä riemusta, että
se kaikki olisi jotenkin ihanan väärin ja kiellettyä. Mitä enemmän vanhempana
koittaa olla Esimerkillinen Oikeintekijä ja Reiluudensanoja, sitä pahemmin haluaa
tehdä itse (ainakin lapsilta huomaamatta) edes jotakin väärin tai vaikka vähän
oikaista. Olen saanut itseni kiinni mm. sähköhammasharjani kahden minuutin
aikamerkin feikkaamisesta virtakytkintä kahdesti painamalla tyttären valvovien
silmien alla. Aikuisten maailmassa tämä ei oikein olisi voinut tulla edes
mieleen.
Vanhemmat kertovat lapsilleen kasvatusnormiston avulla,
miten asioiden – etenkin lapsen käytöksen – tulisi olla täydellisessä
maailmassa. Mutta samalla näitä mantroja toistaessaan tulevat usein sivuuttaneeksi,
miten ne oikeasti ovat. Ehkä vanhempien olisikin syytä opettaa jo hyvissä ajoin
lapsilleen, että nämä eivät ole maailman keskipisteitä muiden kuin itsensä – ja
toki vanhempiensa – mielestä. Että vaikka sinä ottaisitkin muut huomioon, muut
eivät välttämättä ota sinua huomioon. Että reiluus ja tasa-arvoisuus
käytännössä toteutuvat missään sangen harvoin. Että on ihan normaalia, että
toinen saa aina isomman karkkipussin siinä missä joku toinen ei saa karkkia
ollenkaan. Koskaan. Että pienempää saa
ainakin yleisten syy- ja seuraussuhteiden mukaan kiusata. Että oikeastaan juuri
luokan kiusaajat, törpöt ja itsekeskeiset hölösuut saattavat saada nimenomaan niillä luonteenpiirteillään
mitä parhaimmat työpaikat. Että hiljaisilla ja kilteillä on erittäin hyvä
mahdollisuus jäädä työttömiksi vanhoiksipiioiksi ja -pojiksi. Mikä ei ole
pelkästään huono asia. Että kaikki tekevät virheitä, mutta toiset osaavat
peittää paremmin jälkensä. Että on lopulta ihan sama, minkälaista ruokavaliota
noudattaa – jonkun osan siitä kuitenkin todetaan aiheuttavan syöpää tai muuta
pahennusta. Että lopulta sitä kuitenkin kuolee. Tee siitä sitten kasvatusopas.
Kalle Ryökäs
Julkaistu Isot Koneet -lehdessä 3/2016
